Vihreä seikkailu laajeni vuorille – Grade VII-malliston synty
1990-luvun alkupuolella Haltin tuotteet tunnisti logon keltaisesta ruskalehdestä. Halti oli koko kansan retkeilybrändi, jonka tuotteet olivat tuttuja niin eräilijöille, partiolaisille kuin metsästäjillekin. Valikoimaan kuului reppuja, telttoja, makuupusseja, makuualustoja ja vaatteita. Oma vedenpitävä DrymaxX-materiaali oli jo lanseerattu, ja teknisiä outdoor-vaatteita valmistettiin kotimaisten retkeilijöiden tarpeisiin. Vaatemallisto jakautui kaupunkikäyttöön suunniteltuihin City Outdoor -tuotteisiin ja teknisempiin, ”vapaan liikkuvuuden” salliviin Pro Outdoor -tuotteisiin.
Uusia vaatimuksia vuorilta
Vuonna 1996 Haltin konttorille marssi karabiinihaat kilisten nuori Mikko Routala. Ikäänsä nähden monta maailman kolkkaa kolunnut hiihdonopettaja opetti talvisin Ylläksellä, mutta kesät Routala oli viettänyt lumen perässä Uudessa-Seelannissa, missä oli syttynyt myös kipinä kiipeilyyn.
Vuoristo-oppaaksi opiskeleva kämppäkaveri harjoitteli kiipeilyä paikallisen urheilukaupan seinään kiinnitetyillä otteilla. Routala ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa, joten lajia piti päästä kokeilemaan. Suomeen palattuaan hän hakeutui paikallisten kiipeilijöiden seuraan, ja lajista tuli nopeasti uusi intohimo.
Routala oli saman kaupungin kasvatteja Haltin silloisen toimitusjohtajan Risto Salon kanssa. Salon Urheilupyörä, jota Riston isä Yrjö pyöritti Rovaniemen keskustassa, oli Haltin asiakas ja Mikolle tuttu paikka. Kun uudet seikkailut tarvitsivat uusia varusteita, oli luontevaa koputtaa Haltin ovelle.
Hiidenkirnuilta Boliviaan
Routala opiskeli Helsingin yliopistossa maantiedettä ja espanjaa. Samoja aineita opiskeli myös kiipeilykaveri Jani Lunnas. Kerran Rovaniemen Hiidenkirnuilla kiivetessä syntyi ajatus: pitäisi päästä ”kiipeilemään espanjaksi”. Mitä jos lähdettäisiin johonkin, missä kielitaitoa voisi oikeasti käyttää?
Kohteeksi valikoitui Etelä-Amerikka, ja kesällä 1996 pojat lähtivät kuukaudeksi Peruun ja Boliviaan – mukanaan Haltin varusteita. Reissusta tehtiin juttu MTV3:n Monomeno-ohjelmaan, josta tuli Routalalle vuosien projekti.
Monomeno oli alun perin hiihtoon keskittynyt makasiiniohjelma, mutta kun ohjelmaa haluttiin tehdä myös kesäkaudella, hiihto sai rinnalleen vaellusta, maastopyöräilyä, kalliokiipeilyä ja muita outdoor-lajeja. Monipuolisesti eri lajeja harrastanut ja sanavalmis Routala sopi hyvin ohjelman juontajaksi. Yhdessä Kikka Pohjaväreen kanssa hän vei katsojia niin kotimaan luontoon kuin maailmalle.
Ohjelmalla oli tärkeä rooli myös Haltin ja Routalan yhteistyön jatkumisessa. Routalalle se tarjosi mahdollisuuden toteuttaa seikkailuja, joihin tarvittiin yhteistyökumppaneita. Haltille se puolestaan toi valtakunnallista näkyvyyttä ja vei tuotteita uudenlaisten käyttäjien mukana uudenlaisiin ympäristöihin.
– Siinä kohtasi monet intressit, ja oikeastaan sen ansiosta me ylipäätään päästiin niihin reissuihin.
Seikkailut eivät jääneet vain televisioon. Matkoista syntyi juttuja myös Helsingin Sanomiin ja hiihtolehti Skimbaajaan.
Kun yksityiskohdilla on väliä
Reissujen myötä Haltin tuotteet pääsivät tilanteisiin ja olosuhteisiin, joissa niiden toimivuus ei ollut enää markkinointilupaus tai suunnittelupöydällä mietitty ominaisuus. Varusteiden piti toimia, ja pienelläkin yksityiskohdalla saattoi olla suuri merkitys.
Routala muistaa Bolivian reissulta housut, jotka repesivät kiipeillessä, kun vasemman jalan jääraudan piikki osui oikean jalan lahkeeseen. Niitä housuja ei toki ollut suunniteltukaan jäärautojen kanssa käytettäviksi.
Toiselta reissulta mieleen jäi muuten tarkoitukseensa erinomaisesti sopinut jäykkäpohjainen kenkä, jonka ylimmissä nauhasilmukoissa oli metallikoukut. Kiipeilyseinällä koukut hankautuivat kiveen ja suoristuivat, eikä kenkää sen jälkeen enää saanut kunnolla kiristettyä.
Pieniä asioita, mutta vuorilla olennaisia.
Havainnot kirjattiin ylös ja käytiin matkojen jälkeen läpi Haltin kanssa. Housujen lahkeiden sisäosia alettiin esimerkiksi vahvistaa Kevlarilla, jotta ne kestäisivät paremmin jäärautojen piikkejä, suksenkantteja ja muuta kovaa kulutusta.
Tuotepäällikkö kokosi palautepalavereihin mukaan myös tuotteiden suunnittelijat ja muut niiden parissa konkreettisesti työskentelevät ihmiset.
– Reissujen jälkeiset palautekeskustelut olivat tosi hedelmällisiä. Saimme kertoa suoraan ja konkreettisesti, mikä toimi, mikä ei – ja miksi. Oli itsellekin tosi mukava huomata, että meidän palautteestamme oli hyötyä sitten vaatteen kehittämisessä.
Ja palaute näkyi tuotteissa uusina ominaisuuksina ja materiaaleina. Samalla kiipeilijöistä muodostui Haltille uusi kohderyhmä.
Kestävämpiä, kevyempiä tuotteita
Vuosina 1997–1999 Routala tiimeineen matkusti kolme kertaa Kalifornian Yosemiteen, yhteen maailman tunnetuimmista seinäkiipeilykohteista. Mukana seikkailuissa olivat eri kokoonpanoissa muun muassa Marko ”Magis” Wallin ja Tuomas Kaario.
Yosemite oli kansainvälisen kiipeilykulttuurin mekka. Sen symboli El Capitan, lähes kilometrin korkuinen pystysuora graniittiseinä, oli yksi big wall -kiipeilyn legendaarisista näyttämöistä. Nousu saattoi kestää päiviä, jolloin kiipeilijät kuljettivat seinällä mukanaan ruokaa, vettä ja varusteita ja yöpyivät kallioseinämään ripustettavalla portaledge-tasolla.
Tällaisissa olosuhteissa myös varusteilta vaadittiin enemmän. Niiden piti kestää kovaa kulutusta, suojata säältä ja olla samalla mahdollisimman kevyitä ja liikkumista rajoittamattomia.
Routala ja muut kiipeilijät asettivat tuotteille riman korkealle
– Halti oli aikaisemmin suuntautunut suomalaisiin metsiin ja luonnossa liikkumiseen. Ja sitten me tultiin siihen kilisyttelemään kaiken maailman kilkkeitä ja kamppeita ja oltiin jotain extreme-jäbiä.
Uudenlaiset käyttäjät toivat mukanaan uudenlaisia vaatimuksia. Samoihin aikoihin Halti teki yhteistyötä myös seikkailu-urheilijoiden ja muiden extreme-urheilijoiden kanssa. Eri lajien harrastajat katsoivat tuotteita hieman eri näkökulmista, mutta Routalan mukaan kehityksen suunta oli yhteinen: tuotteista haluttiin kestävämpiä, kevyempiä, hengittävämpiä ja käytännöllisempiä.
Grade VII syntyy kiipeilijöiden maailmasta
Yksi tuotekehitykseen arvokkaan panoksensa tuoneista oli kiipeilijä ja seikkailija Pata Degerman, joka suunnitteli tuolloin retkikuntaa Grönlantiin kiipeämään suurta, aiemmin kiipeämätöntä seinämää.
Routalan mieleen on jäänyt Haltilla pidetty yhteinen tuotekehityspalaveri, jossa jossa keskustelu kääntyi teknisessä kiipeilyssä käytettyyn Grade-luokitukseen ja sen vaativimpaan päähän. Routalan muistikuvan mukaan Degerman heitti ilmoille idean tuotteiden nimeämisestä Grade VII -lisänimellä. Se kuvasi hyvin sitä äärimmäisyyttä, jota tulevalta retkikunnalta ja sen varusteilta vaadittiin.
Nimi jäi elämään.
Ensimmäiset Grade VII -tuotteet pääsivät tositoimiin Degermanin mukaan Grönlantiin. Routala puolestaan muistaa testanneensa ensimmäisiä protoja Tromssan lähellä sijaitsevalla Stora Blåmannenilla Norjassa.
Teknisen malliston terävin kärki
Grade VII:stä muodostui Haltin outdoor-malliston teknisin kärki. Tunnuksella nostettiin esiin tuotteita, joissa teknisyys ja suorituskyky oli viety pisimmälle.
Mukana oli muun muassa kolmikerroksinen tekninen kuoritakki, kevyempi kuoritakki sekä vaativaan käyttöön suunniteltuja housuja. Kiipeilijöiltä saadut kokemukset näkyivät tuotteiden yksityiskohdissa. Housujen lahkeita vahvistettiin kestämään jäärautojen osumia. Takkeihin suunniteltiin kypärän kanssa toimivia suojaavia huppuja, ja liikkumavapautta parannettiin Angel Wings -hihaleikkauksella. Taskut puolestaan nostettiin ylemmäs, jotta niihin pääsi käsiksi myös kiipeilyvaljaat päällä.
Grade VII:n nimi oli samalla pieni sisäpiirin viesti. Sen merkitys aukesi parhaiten niille, jotka tunsivat big wall -kiipeilyn maailman. Haltin myyntitiimin suussa nimi sai pian tuttavallisemman muodon: ”gradevii”.
Projektin merkitys oli kuitenkin nimeä suurempi. Se viesti tavassa, jolla tuotteita kehitettiin. Kiipeilijät ja muut vaativissa olosuhteissa liikkuvat ihmiset eivät olleet vain tuotteiden käyttäjiä tai markkinointikasvoja, vaan he olivat osa tuotekehitystä.
Vuorilta tuotiin takaisin muutakin kuin kuvia ja tarinoita.
Pelottomuudesta vyörypastoriksi
Kolmessakymmenessä vuodessa sekä varusteet että Routalan oma suhtautuminen vuoriin ovat muuttuneet. 1990-luvun kuvissa nuori kiipeilijä näyttää pelottomalta.
– En pelännyt mitään. Olin suorastaan tyhmänrohkea.
Yosemitessa Routala joutui kerran tilanteeseen, joka puistattaa häntä edelleen. Hän oli laskeutumassa köydellä El Capitanilla noin 200 metrin korkeudessa kohti sivussa olevaa seuraavaa ankkuria, kun hän huomasi köyttä olevan jäljellä enää noin metri. Köyden päässä ei ollut varmistavaa solmua. Jos köysi olisi päässyt loppumaan kesken laskeutumisen, seurauksena olisi ollut putoaminen.
– Pelko on loppupeleissä ihan terve juttu. Se auttaa pysymään hengissä.
Routala on kuitenkin ylpeä siitä, mitä sai nuorena tehdä. Kokemukset olivat ainutlaatuisia, eikä hän niitä kadu, mutta nykyisellä tiedollaan hän tekisi monta asiaa toisin, tai ainakin turvallisemmin.
Nykyisin Routala perhokalastaa, vaeltaa ja ajaa gravel-pyörällä, ja liikkuu edelleen myös vuorilla mutta ilman isoja riskejä. Hän on erikoistunut lumiturvallisuuteen, opiskelee lumitiedettä ja kouluttaa muita liikkumaan turvallisemmin takamaastoissa. Jussi Ovaskaisen antama lempinimi ‘vyörypastori’ kuvaa nykyistä Routalaa osuvasti.
– Ajattelen, että tällä työllä maksan vähän takaisin universumille siitä, että itse selvisin niistä kaikista tilanteista. Jos pystyn omilla kokemuksillani auttamaan jotakuta liikkumaan turvallisemmin vuorilla, sillä on merkitystä.
FAKTA: Mitä Grade VII tarkoittaa kiipeilyssä?
Amerikkalaisessa NCCS-luokituksessa (National Climbing Classification System) Grade eli Commitment Grade kuvaa koko kiipeilyreitin vaatimaa aikaa ja sitoutumista – ei yksittäisten kiipeilyliikkeiden teknistä vaikeutta.
Asteikon vaativimmassa päässä Grade V edellyttää tyypillisesti yöpymistä reitillä ja Grade VI vähintään kahta päivää vaativaa teknistä kiipeilyä. Grade VII tarkoittaa äärimmäisen sitovia big wall -nousuja syrjäisillä vuorilla.
NCCS-luokitus on edelleen käytössä, vaikka sitä käytetään nykyään aiempaa harvemmin. Kiipeilyn ja varusteiden kehityksen myötä reittejä, joihin ennen kului päiviä, voidaan kiivetä huomattavasti nopeammin, minkä vuoksi aikaan perustuva luokitus ei aina kuvaa reitin vaativuutta samalla tavalla kuin ennen.
