Huurteinen napavalloitus osana suomalaista retkeilyhistoriaa

Pohjoisen jäämeren päällä on hitaasti liikkuvaa monivuotista jäätä. Siksi pohjoisnavalla ei ole mitään pysyvää, ainoastaan alati liikkuvaa jää, jonka alla on tuhansien metrien syvyinen meri. Jään rikkonaisuus, railot ja jopa torninkorkuiset jäälohkareet tekevät liikkumisesta arvaamatonta.

Hiihtourakka alkoi 6. maaliskuuta 1984 Kanadasta Ellesmeren saarelta ja kesti yhteensä 74 päivää.

Kahdeksan miehen retkikunta eteni omalla lihasvoimallaan, hiihtäen ja ahkioita vetäen. Huoltotäydennyksiä tehtiin lentoteitse. Jään liike saattoi aiheuttaa sen, että vaikka retkikunta hiihti päivän aikana 15 kilometriä pohjoiseen, seuraavana päivänä sijainti oli useita kilometrejä etelämpänä.

Vaikka matka ajoittui kevääseen, pakkaset vaihtelivat päivisin noin 20 ja öisin jopa 50 asteen välillä. Varsinkin alku oli vaikea, myös varusteille. Ensimmäisen kuukauden aikana pakkanen ei laskenut lainkaan alle -30 asteen. Tuuli teki kylmästä purevaa ja paleltumisriski oli jatkuva. Äkilliset myrskyt ja huono näkyvyys saattoivat pysäyttää etenemisen täysin. Ahtojääharjanteiden vuoksi osa päivämatkoista jäi vain muutamaan kilometriin, ja toisinaan päiviä kului teltassa myrskyn riehuessa ulkona.

Tietoisuus jääkarhujen läheisyydestä loi leiriytymisiin oman jännitteensä.

Retkikunta koostui seikkailunhaluisista kaveruksista, joiden ydinryhmän muodosti joukko oululaisia partiolaisia. He perustivat jo vuonna 1976 Retkiryhmä 76:n, joka keskittyi vaativiin arktisiin vaelluksiin. Ryhmän vanhin jäsen, Jussi Kauma, toimi hankkeen primusmoottorina.

Retkikunnan nimi Huurre tuli kylmälaitteita valmistavan sponsorin mukaan. Halti vastasi varustepuolesta, ja APU-lehti lähti varhaisessa vaiheessa mukaan sponsoriksi sillä ehdolla, että toimittaja pääsee mukaan. Tehtävään valittiin toimittaja Matti Saari.

Vaelluksen tukikohta oli Resolute Baysssä, 1950-luvulla perustetusta inuiittikylässä Kanadan arktisella alueella. Sieltä retkikunta lensi useita tunteja hiihdon lähtöpaikkaan, Ellesmere-saaren pohjoiskärkeen. Edessä oli karu, noin tuhannen kilometrin matka liikkuvien jäiden, ahtojääkenttien, railojen ja jäävuorten halki. Eteneminen oli hidasta ja ahkioita jouduttiin välillä kantamaan.

”Näissä olosuhteissa etenemistä pystyi suunnittelemaan puolen tunnin jaksoissa. Sitten vastassa oli jälleen railo, ahtojää tai äkillisesti muuttunut sää. Tuli white out -ja näkyvyys katosi kokonaan”, -Jussi Kauma muistelee.

Retki oli jatkuvaa fyysistä rasitusta. Psyykkisesti matka oli yksitoikkoista ja muusta maailmasta eristäytynyttä. Päivät täyttyivät hiihtämisestä, varusteiden huollosta ja levosta. Varusteiden kuivaksi saaminen oli työlästä. Kahvi, purukumi ja silloin tällöin pidetyt juhlat toivat vaihtelua päiviin.

Yhteyttä huoltojoukkoihin pidettiin radioitse, mutta aina yhteydet eivät toimineet luotettavasti. Lisäksi käytössä oli alkeellinen, banaanilaatikon kokoinen satelliittinavigaattori, joka lähetti sijaintitietoja numerokoodeina Ranskan ja Yhdysvaltojen kautta Kanadaan. Ensimmäinen huoltolento epäonnistui, ja leiriin pudotetut tarvikkeet levisivät tuulen mukana pitkin jäätikköä.

Maaliskuun puolivälissä radio alkoi lähettää hätäkoodia, mikä käynnisti Kanadassa pelastusoperaation valmistelut. Resolute Bayssä uskottiin jo ryhmän joutuneen onnettomuuteen, mutta kyse oli lopulta yhteysongelmasta. Retkikunta vietti samaan aikaan vapaapäivää teltassa täysin tietämättömänä tilanteesta.

Samaan aikaan kotisuomessa läheiset elivät omaa arkeaan. Kuulumisia niin iloisista perhetapahtumista kuin suru-uutisistakin vaihdettiin kirjein ja puheluin.

Retkikunta saapui Pohjoisnavalle sunnuntaina 20. toukokuuta 1984. Uutinen kerrottiin samana päivänä Sunnuntai-TV:ssä: Suomen lippu oli saavuttanut Pohjoisnavan.

Paikan päällä Jussi Kauma kätki jäätikköön vetoomuksen maailman luonnon puolesta.

Huurre-retkikunta oli vahvistetuista pohjoisnavan kävijöistä kuudes retkikunta ja ryhmän jäsenistä tuli historian 56.–62. ihmiset, jotka olivat saavuttaneet Pohjoisnavan omin voimin. Perillä ei ollut maamerkkejä tai juhlallisuuksia, mutta unelma oli täyttynyt. Vuosien valmistelu oli saattanut seikkailijat turvallisesti määränpäähän. Enää piti päästä turvallisesti kotiin.

Suomessa vastaanotto oli juhlava. Retkikuntaa juhlittiin laajasti, ja ensimmäiset viikot kuluivat tilaisuuksissa ja median huomiossa. Retken suojelijana toiminut pääministeri Kalevi Sorsa kutsui ryhmän illalliselle. Kyseessä oli suuren unelman toteutuminen, ei vain retkikunnalle, vaan kaikille hankkeessa mukana olleille.

Haltin päätyminen Huurre-retkikunnan varustajaksi ei ollut sattumaa. Haltin perustajalla Juhani Hyökyvaaralla oli retkeilyvälinen kehittämiseen henkilökohtainen palo. Nuori partiolainen oli ammentanut ensimmäiset oppinsa Pylkönmäen Nahkatyö -nimisessä yrityksessä. Myöhemmin työskennellessään Oy Skoha Ab -urheilukaupassa hän oli ollut tiiviisti tekemisissä valmistajien, urheilijoiden ja eräoppaiden kanssa ja kuunnellut tarkasti, missä välineet toimivat ja missä ne pettivät. Näistä havainnoista oli kertynyt vuosien aikana syvällistä käyttäjälähtöistä ymmärrystä.

Kun Halti perustettiin 1970-luvun alussa, sen lähtökohtana oli tehdä kuhunkin lajiin mahdollisimman kestäviä, silti toimivia ja kevyitä tuotteita. Tuotekehityksellä oli keskeinen rooli alusta alkaen, ja tavoitteena oli yhdistää kentältä saatu kokemus tekniseen osaamiseen.

Ensikohtaaminen tapahtui Erämessuilla Riihimäellä vuonna 1977, kun retkiryhmä 76:n edustajat Jussi Kauma ja varustevastaava Olli-Pekka Nordlund tulivat tutustumaan juuri perustetun ja tavaramerkkinä rekisteröidyn Haltin tuotteisiin. Nuorten seikkailijoiden ensireaktio oli epäilevä, mutta kriittinen äänensävy muuttui nopeasti ja pian käteltiin yhteistyön sinetöinniksi. Retkiryhmä 76:sta muodostui lopulta Haltin tuotekehitykselle tärkeä ja pitkäaikainen kumppani.

Pohjoisnaparetken tuotteiden suunnittelu käynnistyi täydellä teholla vuonna 1980. Alun perin pienemmäksi kaavailtu projekti paisui vuosien edetessä ja oli iso taloudellinen ponnistus pienelle firmalle. Retkikunnalla oli lopulta käytössään yli 900 Halti-tuotetta. Kenkiä ja hanskoja lukuun ottamatta kaikki vaatteet sekä majoitusvarusteet olivat Haltin toimittamia.

Suurimmat haasteet liittyivät kylmyyteen ja kosteuteen. Siihen saakka teltat ja makuupussit oli valmistettu luonnonmateriaaleista. Puuvillakankaat ja untuvatäytteet olivat raskaita ja kastuessaan lähes mahdottomia kuivata. Pohjoisnapa-projekti pakotti ajattelemaan toisin. Keveys ja kosteudenhylkivyys nousivat keskiöön, ja siksi käyttöön otettiin esimerkiksi kuitupussit.

Telttojen osalta testattiin useita rakenteita, kunnes päädyttiin pyramidimalliin, joka yhdisti tilavuuden, tuulenkestävyyden ja nopean pystytyksen. Myös rinkkojen ja vaatteiden kehitystyössä kokeiltiin uusia kevyempiä ratkaisuja, jotka paransivat käyttöominaisuuksia ja suojaavuutta.

Kenttätestien rinnalla Huurre-retken tuotteita ja ominaisuuksia tutkittiin myös Otaniemen laboratorioissa.

Projektin vaikutus näkyi tuoteinnovaatioina Haltin mallistossa. Northpole-nimi ilmestyi vaatteisiin ja rinkkoihin, ja kuitutäytteet aloittivat laajemman läpimurtonsa. Äärimmäisissä oloissa retkeilleiden kanssa kehitettyjä ratkaisuja alettiin soveltaa koko mallistoon, mikä nosti tuotteiden suorituskyvyn uudelle tasolle.

Pohjoisnapa-projekti kirkasti yrityksen alkuperäisen ajatuksen siitä, että parhaat tuotteet syntyvät todellisessa käytössä ja vaativimmissa mahdollisissa olosuhteissa. Yhteistyö retkikunnan kanssa teki Haltin varusteista paitsi toimivia myös luotettavia. Kun tuotteet kestivät Pohjoisnavalla, niihin saattoi luottaa missä tahansa.

Laajan näkyvyyden myötä Halti alettiin yhdistää vaativiin lajeihin ja olosuhteisiin soveltuvana tuotteena. Hyvä laatu ja käytännössä ansaittu uskottavuus tekivät tuotteista haluttavia. Pohjoisnapa ei ollut vain yksi retki, vaan hetki, joka muokkasi Haltin identiteettiä uskottavaksi kotimaiseksi ulkoilutuotteiden suunnannäyttäjäksi.